2015

Musta ei ole hetkeen kuulunut, oon ehkä tarkoituksella pitänyt "lomaa" vähän kaikesta, mieli on ollut aika matalalla viime päivinä. Edelleenkään en edes viittaa sanaan masennus, se olisi loukkaus kaikille masentuneille, mutta tosi allapäin olen ollut.

Mulla oli maanantaina ne pääsykokeet, en oikein osaa sanoa kuinka ne meni, niin ainenkin etten ainenkaan työvoimakoulutuksena pääse opiskelemaan nyt, omaehtoisena ehkä, mutta niitäkin tuloksia saa odotella. Tietty nyt kun jälkeenpäin ajatellen asiaa, niin mielestäni tein väärin vaikka missä, herään öisinkin ajatukseen mitä mahdollisesti tein väärin ja tunteeseen etten koskaan pääse opiskelemaan, tai elämässä eteenpäin.
Näiden ajatusten kanssa nyt vain pitää olla.

Maanantaina sain myös puhelun työhaastatteluun, se keikkatyöntekijäksi kassalle, mihin en ikielämässä tahdo, se asia stressaa aivan helvetisti myös. Haastattelu on tiistaina, kerronpa sitten kuinka meni.

Kun mieli on ollut aika paska, niin olen paljon miettinyt menneitä asioita, lähinnä tätä vuotta.
Vuosi 2015 on varmasti ollut elämäni inhottavin, kaikkea paskaa on mahtunut tähän vuoteen.

Vuosi alkoikin huonosti. Edellisenä uutenavuotena olimme mieheni kanssa Dubaissa 3vkoa. Näimme maailman ennätys ilotulitukset, shoppailimme puolen yön jälkeen Vuittonilla ja Burberryllä Dubai Mallilla. Rakastin sitä uuttavuotta.

Viime uusivuosi oli edellisen vastakohta ja se vietettiin kotona, edellinen koirani Viivi oli pelokas ja pelkäsi ilotulituksia, niinpä ei tullut edes mieleen lähteä mihinkään, mutta enpä olisi edes halunnut. Inhosin sitä päivää ja olin iloinen kun se oli ohi.

Tammikuussa lähdin äitini kanssa Marokkoon. Sehän se oli mukavaa, mutta siellä jouduin elämäni ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa pelkäämään itseni koskemattomuuden puolesta ja jouduin hyvin fyysisen hyökkäyksen uhriksi ja äitini joutui sitä näytöstä todistamaan. En koskaan unohda sitä pakokauhua ja avuttomuuden tunnetta.
Tilanteesta onneksi selvittiin mielettömällä säikähdyksellä ja muutamalla mustelmalla, mutta varmasti ikuinen pelko siitä jäi.
En enää tunne muuta kuin kotonani turvallisuuden tunnetta ja kun olen yksin kotona, saatan monesti käydä katsomassa että ovi on varmasti lukossa.
Pakko myöntää että Lapinniemeen majoitetut pakolaisetkaan eivät turvallisuuden tunnettani edistä (varmaan ovat hyviä ihmisiä, mutta en tälle mitään voi),  nykyisin en enää käy lenkillä kuin päivisin tai aamuisin, en uskalla kulkea enää iltaisin.

Eli vuosi alkoi aika huonosti.

Pian rakkaalle koiralleni Viiville alkoi tulla jos jonkinmoista terveysvaivaa ja huhtikuussa piti tehdä se kamala päätös Viivin lopettamisesta. Viivi oli uskomattoman rakas ystäväni, joka tuli minulle 7.viikkoisena. Nuoruuteni ei ollut kovin helppo ja väitän että ilman Viiviä en varmasti olisi nykyisin tässä asemassa kuin nyt olen. Se kuolema hajoitti kunnolla.

Töissäkin minulla oli juuri tämän vuoden puolella muutamia isompia selkkauksia pomon kanssa ja nekin tilanteet koin todella stressaavana.

Sittenhän sainkin ne potkut. Edelleen sanon että ne oli onnenpotkut, mutta onhan potkut aina potkut ja kyllä se vaan itseluottamusta syö. Etenkin kun potkujen syy ei ollut muu, kuin tämän johtajan täysin vääristynyt mielikuva minusta työntekijänä. Paljon olen ajatellut asiaa ja aina se vtuttaa yhtä paljon.

Heti pian tuli tuo sairauskohtaus perheenjäsenelle, joka muutti monen ihmisen elämän perheestäni ja valoa ei tunnelin päässä näy. Minä ja siskoni asutaan Tampereella, eli en edes väitä että joudumme samaa kärsimään kuin muu perhe Mikkelissä, mutta äitini kärsimys tekee todella pahaa ja tietenkin tämän sairastuneen. Ei näitä asioita vaan voi selittää.

Nyt on tämä kouluasia, se on paha paikka ellen nyt pääse aloitttamaan, mutta sekin täytyy sitten vain kestää ja toteuttaa suunnitelma B.

On tähän vuoteen mahtunut paljon hyvääkin, paras on tietenkin oma rakas ystäväni Tilda-koira, elämä tuntuisi todella kestämättömältä ilman Tildaa.

Elämänihän on tietenkin sellaista kun siitä teen, voi olla että en ole vain osannut suhtautua asioihin oikealla lailla, kun olen antanut mielen mennä niin matalaksi.
Kaikki ne jotka tuntevat mut, tietävät että mulla on aina kaikkia elämänmuutoksen kampanjoita, laihdutuskampanjoita ja vaikka mitä. Se kertonee siitä etten ole tyytyväinen elämääni tai kroppaani. Niinhän se on.
Puitteet mulla on hyvät, on hyvä mies, on kaunis koti, ihanat lemmikit, olen terve, en yli-pullea, jne..

Vertailen varmaan itseäni aivan liikaa muihin, instassa on ihmisten mahtavia matkakuvia, laukkukuvia, luksuskuvia ja mietin että itselläni ei ole mitään.
Ainahan kuitenkin on niitä joilla on asiat paremmin ja niitä joilla on asiat huonommin.
En tiedä miksi aloin nyt kesken kaiken tätä asiaa pohtimaan, ehkä nyt on aika taas yhdelle elämänmuutos-kampanjalle ja en enää vertaile niin itseäni ja elämääni muihin. Siinä olisi yksi todella iso mielen madalluksen aihe vähemmän.

Sitten tuo kroppa-asia, kun en itseeni ole tyytyväinen, niin täytyy sitten tehdä asian eteen töitä. Siinäkin on yksi mielen madalluksen aihe vähemmän.

Sitten tuo kulunut vuosi mitä olen niin pohtinut. Mun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tästä ihan näin syvälle menevää tekstiä, mutta kun ne asiat nyt vaan pulppusi jostain sisältä. Ehkä nyt kun ne on mustaa valkoisella kirjoitettuna, niin ehkä voin lopettaa näiden asioiden vatvomisen. En varmasti enää koskaan ole yhtä sinisilmäinen turvallisuuden suhteen, kun olin vielä vaikka vajaa vuosi sitten, vakavasti sairasta ei saa terveeksi, en potkujen aiheuttamaa loukkausta muutetuksi, en kuollutta koiraa eloon, niin ehkä silti pystyn nyt olemaan keveämmin mielin, siltä ainenkin tällähetkellä tuntuu.

Pahoittelut ehkä vähän erikoisesta tekstistä tällä kertaa, tämä oli tälläinen mieltä painavien asioiden oksennus..

Ps. Teksti on puhelimella kirjoitettu, virheitä on varmasti vaikka millä mitalla.