Mä rakastan kauhua. Rakastan kauhuleffoja. Rakastan painajaisia. Rakastan pelkoa ylipäätänsä.
Olen aina ihan onnessani jos olen yöllä nähnyt jotain oikein kamalaa unta, siitä on niin ihana herätä, kun tajuaakin että se ei ollut totta. Kaikkein parasta on jos kesken unen tajuaa että näkeekin vain unta.
On myös pari sellaista tosi ahdistavaa painajaista, jotka ei oikeastaan edes ole painajaisia, mutta ahdistaa pahemmin kuin ne painajaiset.
Mun pahin ja pitkäaikaisin on painajainen on tällainen: Kaikki jotka tuntee mut, tietää että rakastan itsenäisyyttäni ja viihdyn hyvin myös omissa oloissani. Siitä lähtien kun muutin kotoa pois, näen aina aika-ajoittain sellaista unta, että syystä tai toisesta, joudun muuttamaan kotiin takaisin.
Vaikka kotioloissani ei aikoinaan mitään vikaa ollut, niin se uni jossa joudun muuttamaan takaisin äidin helmoihin lapsuuteni kotiin on aivan kamalan ahdistava.
Unessa en pääse pois kotoa kaupunkiin, bussit ei kulje ja olo on kamalan pettynyt.
En ymmärrä oikein mistä tuossa unessa on kyse, mutta sitä samaa unta olen nähnyt jo reippaasti yli kymmenen vuoden ajan.
Nyt mulla on uusi säännöllisesti toistuva ahdistava painajainen, joka ei oikeastaan ole painajainen, vaikka tuntuukin siltä: Unessa joudun syystä tai toisesta palaamaan takaisin vanhaan työhöni.
Kuten tuossa kotiinpaluu- unessa, niin myös tässä työunessa kyse ei ole siitä, että olisin vihannut työtäni. Kuten olen sanonut, niin eihän se työ kauhean innostavaa ollut ( vaikka oma työni moneen työkaveriini verrattuna oli mielestäni parempi, sain olla sellaisella puolella, jossa sain tehdä muutakin ja käyttää edes vähän järkeäni) ja uskon että harva sitä haluaa loppuelämänsä tehdä, mutta se uni mitä tästä aiheesta näen on aivan kamala!
Unessa ko. paikan johtaja vaanii ja arvostelee minua, tämä yksi asiaton työ"kaveri" (josta olen aiemmin kirjoittanut) juoruilee, vahtii ja haukkuu minua. Asiakkaita tulee sulkemisajan jälkeen ja tapahtuu siellä vaikka mitä muutakin kammottavaa.
Kun herään unesta, olen usein ihan yltäpäältä hiestä märkä ja olo on aivan kamala. Näin viime yönä taas tätä unta ja se on ollut tässä mielessäni taas koko päivän.
Ajattelin että jos tämä kirjoittaminen karkottaisi sen johonkin, tai edes auttaisi minua ymmärtämään mistä on kyse, mutta en kyllä vielä ainenkaan ole yhtään viisaampi.
Tulin juuri keskustasta kotiin ja taas kerran aloin miettimään kaksijakoista suhtautumistani ihmisiin.
Olen aina ollut asiakaspalvelualalla, olen hyvä siinä, olen puhelias, osaan kuunnella ja töissä useinmiten pidän ihmisistä, mutta miksi vapaa-ajalla en tahdo kestää ihmisiä ollenkaan?
Tuntuu että ihmiset on niin itsekkäitä ja käytöstavattomia possuleita (rakastan myös possuja, joten tuo ei nyt kuvaa ollenkaan hyvin sitä mitä tarkoitan), että tekisi mieli usein vaan huutaa ja karjua.
Nämä pohdinnat alkoi kun kadulla joku nuori feissarityttö yritti pysäyttää ja saada kuukausilahjoittajaksi joillekin hädänalaisille ihmisille. Mutta tilanne on se, että en vaan ikielämässä lahjoittaisi ihmisille yhtään mitään, vaikka mikä olisi. Eläimille kyllä ja lahjoitan jo nyt, mutta en ihmisille.
Ihminen on kaiken pahan alku ja loppu. Se uskomaton itsekkyys mitä pelkästään jo tuolla kadulla kävellessä näkee, esim. ei väistetä, jäädään tukkeeksi kapeille käytäville, etuillaan, tönitään, mulkoillaan, jne, jne. Pieniä juttuja, mutta lista on loputon ja niistä vaan sitten tulee se kyllästyminen ihmisiin.
Myös entisessä työssäni sain aika usein todistaa ihmisen itsekkyyttä ja törkeyttä ja varmaan myös se on osasyy tuohon uuteen, usein toistuvaan painajaiseen.
Tulipa tästä taas varsinainen paasaus, mutta enää ei ärsytä ollenkaan niin paljon ;) Ja kenenkään ei todellakaan pidä loukkaantua noista ajatuksistani, arvostan ihmisiä jotka haluaa auttaa ja auttavat hädänalaisia ja tekevät tästä maailmasta paremman, minä sitten omalta osaltani autan niitä avuttomia eläimiä...
Muuten ei näistä päivistä ole mitään ihmeempää kerrottavaa, aika samaa uomaa elämä menee eteenpäin. Huomenna mulla on taas joku sellainen oppisopimus-tapahtuma, kestää jopa jonkun 3h, siinä onkin sille päivälle actionia kerrakseen.
Olen aina ihan onnessani jos olen yöllä nähnyt jotain oikein kamalaa unta, siitä on niin ihana herätä, kun tajuaakin että se ei ollut totta. Kaikkein parasta on jos kesken unen tajuaa että näkeekin vain unta.
On myös pari sellaista tosi ahdistavaa painajaista, jotka ei oikeastaan edes ole painajaisia, mutta ahdistaa pahemmin kuin ne painajaiset.
Mun pahin ja pitkäaikaisin on painajainen on tällainen: Kaikki jotka tuntee mut, tietää että rakastan itsenäisyyttäni ja viihdyn hyvin myös omissa oloissani. Siitä lähtien kun muutin kotoa pois, näen aina aika-ajoittain sellaista unta, että syystä tai toisesta, joudun muuttamaan kotiin takaisin.
Vaikka kotioloissani ei aikoinaan mitään vikaa ollut, niin se uni jossa joudun muuttamaan takaisin äidin helmoihin lapsuuteni kotiin on aivan kamalan ahdistava.
Unessa en pääse pois kotoa kaupunkiin, bussit ei kulje ja olo on kamalan pettynyt.
En ymmärrä oikein mistä tuossa unessa on kyse, mutta sitä samaa unta olen nähnyt jo reippaasti yli kymmenen vuoden ajan.
Nyt mulla on uusi säännöllisesti toistuva ahdistava painajainen, joka ei oikeastaan ole painajainen, vaikka tuntuukin siltä: Unessa joudun syystä tai toisesta palaamaan takaisin vanhaan työhöni.
Kuten tuossa kotiinpaluu- unessa, niin myös tässä työunessa kyse ei ole siitä, että olisin vihannut työtäni. Kuten olen sanonut, niin eihän se työ kauhean innostavaa ollut ( vaikka oma työni moneen työkaveriini verrattuna oli mielestäni parempi, sain olla sellaisella puolella, jossa sain tehdä muutakin ja käyttää edes vähän järkeäni) ja uskon että harva sitä haluaa loppuelämänsä tehdä, mutta se uni mitä tästä aiheesta näen on aivan kamala!
Unessa ko. paikan johtaja vaanii ja arvostelee minua, tämä yksi asiaton työ"kaveri" (josta olen aiemmin kirjoittanut) juoruilee, vahtii ja haukkuu minua. Asiakkaita tulee sulkemisajan jälkeen ja tapahtuu siellä vaikka mitä muutakin kammottavaa.
Kun herään unesta, olen usein ihan yltäpäältä hiestä märkä ja olo on aivan kamala. Näin viime yönä taas tätä unta ja se on ollut tässä mielessäni taas koko päivän.
Ajattelin että jos tämä kirjoittaminen karkottaisi sen johonkin, tai edes auttaisi minua ymmärtämään mistä on kyse, mutta en kyllä vielä ainenkaan ole yhtään viisaampi.
Tulin juuri keskustasta kotiin ja taas kerran aloin miettimään kaksijakoista suhtautumistani ihmisiin.
Olen aina ollut asiakaspalvelualalla, olen hyvä siinä, olen puhelias, osaan kuunnella ja töissä useinmiten pidän ihmisistä, mutta miksi vapaa-ajalla en tahdo kestää ihmisiä ollenkaan?
Tuntuu että ihmiset on niin itsekkäitä ja käytöstavattomia possuleita (rakastan myös possuja, joten tuo ei nyt kuvaa ollenkaan hyvin sitä mitä tarkoitan), että tekisi mieli usein vaan huutaa ja karjua.
Nämä pohdinnat alkoi kun kadulla joku nuori feissarityttö yritti pysäyttää ja saada kuukausilahjoittajaksi joillekin hädänalaisille ihmisille. Mutta tilanne on se, että en vaan ikielämässä lahjoittaisi ihmisille yhtään mitään, vaikka mikä olisi. Eläimille kyllä ja lahjoitan jo nyt, mutta en ihmisille.
Ihminen on kaiken pahan alku ja loppu. Se uskomaton itsekkyys mitä pelkästään jo tuolla kadulla kävellessä näkee, esim. ei väistetä, jäädään tukkeeksi kapeille käytäville, etuillaan, tönitään, mulkoillaan, jne, jne. Pieniä juttuja, mutta lista on loputon ja niistä vaan sitten tulee se kyllästyminen ihmisiin.
Myös entisessä työssäni sain aika usein todistaa ihmisen itsekkyyttä ja törkeyttä ja varmaan myös se on osasyy tuohon uuteen, usein toistuvaan painajaiseen.
Tulipa tästä taas varsinainen paasaus, mutta enää ei ärsytä ollenkaan niin paljon ;) Ja kenenkään ei todellakaan pidä loukkaantua noista ajatuksistani, arvostan ihmisiä jotka haluaa auttaa ja auttavat hädänalaisia ja tekevät tästä maailmasta paremman, minä sitten omalta osaltani autan niitä avuttomia eläimiä...
Muuten ei näistä päivistä ole mitään ihmeempää kerrottavaa, aika samaa uomaa elämä menee eteenpäin. Huomenna mulla on taas joku sellainen oppisopimus-tapahtuma, kestää jopa jonkun 3h, siinä onkin sille päivälle actionia kerrakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti